Kinnasneulaaminen on vanha viikinkiaikainen tekniikka, jonka kehittymistä on päästy tutkimaan hautalöytöjen avulla. Tekniikasta on erotettavissa eri maissa omia erityispiirteitään, siksi Suomessakin puhutaan kinnasneulaamisesta ”suomeksi” tai ”venäjäksi”. Venäläinen tyyli on monimutkaisin, suomalainen on siihen verrattuna ihanan yksinkertainen ja mielestäni jälki on kuitenkin suomalaisessa tekemisessä kauniimpi. Norjasta on kotoisin Oslo-tekniikka ja Britanniasta löytyy myös variaatioita, siellä näkyy usein käytettävän erityisen yksinkertaista Mammen-tekniikkaa.
Kinnasneulatessa syntyy peukalon taakse nauhaa, joka liitetään yhteen kuten ketjusilmukat lenkiksi ja jatketaan nauhan tekemistä sitoen sitä koko ajan alempaan kerrokseen.
Tekniikassa on vaikea keksiä, miten tuon nauhan aloittamisesta ja lopettamisesta syntyvän portaan saa valmiissa työssä piilotettua, joten olen kehittänyt menetelmän, jossa lähden tuomaan loppunauhaa kuvioksi rannekkeen selkäpuolelle.
Epäsymmetria on aina ollut mielestäni paljon kiehtovampaa kuin tarkka symmetria, niinpä en juurikaan välitä siitä, että väriliuku ei osu pareissa kohdalleen tai kuvionauhoista tulee erilaiset, mieluummin teen reilusti erilaiset, mutta siten, että tekemisen tyyli sitoo ne yhteen.
Tässä työssä juuret ovat tekniikassa, tekeminen on vahvasti suomalaista ja siitä pitäisi olla ylpeä. Juuria pitää ruokkia ja kastella, jotta ne kasvattavat terveen kasvin. Vaivannäkö vanhojen juurakoiden eteen saattaa auttaa jotakin harvinaista ja alkuperäistä lajia uuteen kukoistukseen. Käsityön puolella kinnasneulaaminen on ollut uhanalainen tekniikka, mutta onneksi viime vuosina tietoisuus siitä on kasvanut ja uusia harrastajia on löytynyt ympäri maailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti